Hae
Sydän vähän kallellaan

Marraskuu ja kiitollisuuden aiheet

Kuukausittainen postaus kiitollisuudesta tänään. Nyt kun mieli on ollut alamaissa, niin voisi kuvitella että kiitollisuuden aiheita olisi vaikea löytää. Niitä ei tosiaan välttämättä juuri sillä surun hetkellä huomaakaan tai osaa ajatella, mutta tällä hetkellä mielen ollessa parempi niitä tuntuu taas löytyvän. Voi kun osaisi olla kiitollinen myös vaikeiden tunteiden ollessa päällä, se helpottaisi valtavasti. Tätä mun on syytä harjoitella ja uskon tähän suurimman tekijän olevan pysähtyminen hengitysharjoituksiin ja rauhallisiin meditaatiohetkiin.

Kiitollinen:

  • perheestä. Oma rakas pieni perheeni sekä siskon perhe, että äitini. He ovat olleet viime ajat mun tukena ja heiltä olen saanut rakkautta ja voimia
  • ystävistä ja teistä virtuaaliystävistä. Teidän viestit merkitsevät enemmän kuin ikinä voisitte kuvitellakaan
  • siitä, kun mieli paranee ja huomaa kuinka energia lähtee virtaamaan ja on ihana tehdä asioita, kuten kirjoittaa ja höpsötellä miehen ja lasten kanssa. Se kun nauru ja ilo palaa elämään synkän jakson jälkeen
  • meditaatiohetkistä. Eilen laitoin pitkästä aikaa Youtubesta hengitysharjoituksen päälle, otin hyvän asennon sohvalla viltin alla ja vain hengitin rauhallisen musiikin tahtiin. Tunsin rauhaa ja tunsin olevani onnellinen ja kiitollinen

kiitollinen

  • joulukuusesta ja joulukoristeista. Meille on tullut joulu, kaikki koristeet on esillä ja kuusi on niin kaunis, että sitä tulee ihailtua jatkuvasti
  • höpsöstä Nuppusesta. Nupusta on tullut aika viikari. En tiedä mistä hän on oppinut lällättelyn, mutta lällättää, kun nappaa jonkun kielletyn tavaran, heiluttaa sitä kädessään ja laittaa samalla kielen ulos suusta
  • levosta. Nukuin pienet päikkärit viikonloppuna ja nukahdin aikaisin yöunille ja nukuin aamulla pitkään. Kaipasin lepoa, olin tosi väsynyt. Oli ihanaa kerätä voimia. Tänään viikonlopun jälkeen olo tuntui todella levänneeltä ja hyvältä
  • lumesta ja sen tuomasta kauniista maisemasta
  • kynttilöistä ja joulun tuoksuisista saippuoista
  • hyvästä iltapalasta miehen kanssa kahdestaan lasten nukkuessa yöunia. Ollaan herkuteltu juustoilla, valkosipulikatkaravuilla, mozzarellatikuilla, sipulirenkailla, jalopeno poppersseilla, ruislastuilla ja pikku kurkuilla
  • Amalian lämpimistä halauksista ja Milon suukosta joka ikinen kerta, kun hän lähtee ystäväänsä hakemaan. Yhtenä päivänä katsoin ikkunasta kuinka hän lähti kirmaamaan pikku pyörällään ja kääntyikin sitten oitis takaisin, soitti ovikelloa ja hihkaisi hymy korvissa äiti suukko unohtui!

Mistä te olette kiitollisia juuri nyt? <3

 

Hiljalleen mieliala kohoaa

Kiitos aivan äärettömän paljon kommenteista, joita olen saanut edellisen postauksen jälkeen. Tällä hetkellä tuntuu paremmalta ja isot kiitokset saa rakkaat tukijoukot, jotka ovat kerta toisensa jälkeen mut nostaneet ylös. Kiitos rakas aviomies, sisko ja äiti <3 Mua itkettää ihan hirveesti tätä kirjoittaessa, mutta tuntuu hyvälle ja taas kerran siltä, että täältä noustaan ja pian taas hymyilyttää enemmän kuin surettaa.

Mä oon elänyt aina tosi tunteella ja se ei ole aina ihan helppoa. Toisaalta näin mä olen just mä enkä haluaisi olla kukaan muukaan. Mulla on kyky luoda ympärille hyvää mieltä ja naurua, mä rakastan olla ihmisten tukena ja auttaa muita, mutta aina silloin tällöin huomaan kuinka putoan itse pohjamutiin ja tunteet heilahtaa täysin ääripäähän.

Tätä tämä on ollut aina ja paljon olen saanut apua tähän. Joka kerta Johnny sanoo, että selviät tuosta ja pian se menee ohi. Ja näin se on aina ollutkin, se tuntuu vaan niin raskaalta juuri sillä hetkellä, kun tunne on päällä eikä siitä näe minkäänlaista ulospääsyä eikä itse usko, että selviää ja pian taas helpottaa.

Mun elämässä on tapahtunut niin valtavasti isoja valtavan surullisia asioita ja ne on toki vahvistanut mua ihan hurjasti ja kasvattanut ja tehnyt musta just mut. Silti sitä ajautuu toisinaan niihin ajatuksiin kuinka eri tavalla asiat olisivat voineet mennä ja oliko kaikki tämä ihan tarpeellista.

Meidän lasten kanssa on puhuttu aina hyvin avoimesti kuolemasta, mutta Milo on nyt esikoululaisena alkanut kysellä enemmän menetetyistä ihmisistä ja se hämmästys ja ihmetys minkä oma rakas lapsi suhun luo, kun hän pienellä äänellä ihmettelee kuinka ihmeessä äiti sun pikkusisko on voinut kuolla niin pikkuisena, vain kaksivuotiaana. Sehän on äiti ihan pikkuinen, Nupun ikäinen. Vaikeita asioita, eihän tälläistä saata itsekään ymmärtää. Sitten mietin omassa päässäni oman isäni menetystä, jos kuolisin saman ikäisenä, kuolisin neljän vuoden päästä, ihan kamalaa.

mieliala
Iskä ja mä!

Paljosta on selvitty ja paljon on suojelusenkeleitä, näin ajattelen ja se ajatus luo mulle itselle sellaista turvaa ja sitä, että en kertakaikkiaan voi menettää enää yhtäkään tärkeää ihmistä liian aikaisin <3